— Sääli on poika parkaa!
— Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!
* * * * *
Meni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät rannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen laulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen. Kaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon. Koko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen alakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet piipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin kysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on kilpaa kerallamme virsiään virittänyt?
Erakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän voittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan lohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin tuntumaan yhä huolestuttavammalta.
* * * * *
Niin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään lähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla vauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.
Silloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja samalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille selkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään, suuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki kolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä ja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.
Paavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän päästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa he myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten, ja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti. Kaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei kukaan voinut sanoa.
Niin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta ja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä riistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella. Alkoi jo hiukan sadella luntakin.