— Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki suostuikin, jatkoi Iro. — Enkä kertonut mitään siitä, että olin kotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa. Sain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus tänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että te minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää teitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.
— Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. — Ja pelkäänpä, että menetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi tyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme hänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt vasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.
— Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven Erkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä ihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.
* * * * *
Aamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua matkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä ilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen sen olopaikan tarkkaan.
— Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille noustessaan. — Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää Konttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!
— Onnea matkaan! Onnea, onnea Irolle! huusivat tormualaiset vielä, matkamiesten jo noustua suksillen ja alettua työntyä jokivartta ylöspäin Hossan taloa kohti.
Reippaasti sujui matka. Miehet ihmettelivät Iron notkeata ja joustavaa hiihtoa.
— Niinhän sinä tulet kepiästi, kuin olisit suksilla syntynyt! hymähti Ilves-Matti tyytyväisenä tytölle, huomatessaan tämän hyvästi pysyvän mukana tiukanpuoleisessakin tahdissa.
— Eipä ne minun varpaitteni kärjet ensi kertaa mäystimissä olekaan! naurahti tyttö.