Keli oli hyvä, joten ensimmäisen päivän iltana jouduttiin jo Kurvisenvaaran taloihin. Toisena päivänä hiihdettiin siitä Konttisen rajataloon ja kolmantena päivänä lähdettiin salojen halki Käpäliä kohti. Jo katkaistiin Suomen raja.
— Voi veljet, jospa tietäisitte kuinka ihanalta tuntuu taas olla Karjalan puolella! Ei missään ole metsät niin mieluiset, järvet niin kirkkaat, ihmiset niin iloiset kuin Karjalassa! huudahti Iro.
— Totta puhut, tyttö! Sen olen minäkin oppinut näkemään, virkkoi
Ilves-Matti.
— Karjalassa ja Erakkojärvellä! lisäsi Paavo Iron puheeseen, katsoen samalla veitikkamaisesti tyttöön.
— Erakkojärvellä! Niin ehkäpä sielläkin, mutta sehän onkin kuin Karjalaa! jatkoi Iro. — Eihän siitä kuulu olevan kuin pari aironvetoa Karjalan pyhään maahan. Mutta mitäs, mitäs minä kuulin Tormuasta lähdettäessä! Joko sinne Erakkojärvelle löytävät muutkin kuin sissit itse?
— Jo löytävät! Se syy on poistunut, minkä tähden elimme muitten ihmisten saavuttamattomissa. Siitä saat myöhemmin kuulla. Erakkojärvelle on tästä lähtien jokainen kunnon ihminen tervetullut.
— Minäkin? kysäsi Iro, veitikka suupielessään.
— No sitä en tiedä! Saat kysyä Erkiltä! nauroi vastaan Paavo.
* * * * *
Keli alkoi huomattavasti huonontua. Idästä rupesi tuulahtelemaan kosteasti. Tuuli kiihtyi nopeasti. Lumi alkoi jo hangella kirmata, iskien ilkeästi hiihtäjiä kasvoihin. Pian syöntyi taivaskin lunta syytämään, ja tuossa tuokiossa nousi hirvittävä pyry ja rajuilma.