— Minnekäs nyt? kysäsi Ilves-Matti. — Eihän tänne vastatuuleen petokaan kehtaa painella. — Raskaaksi se käypi, ja aukeilla suopaikoilla mahdottomaksikin, virkkoi Paavo. — Käännytään Erakkojärvelle! Tästähän ei sinne ole kuin viiden kuuden tunnin matka, ja päästään melkein myötälaitaseen.
Niin päätettiinkin tehdä. Mutta pyry kiihtyi aivan suunnattomasti ja teki jo myötälaitaseenkin hiihtämisen niin vaikeaksi, että matkamiehet vasta illan pimetessä ehtivät Erakkojärvelle, kymmentuntisen ankaran työn jälkeen. — Vahinko, ettet nyt voi nähdä ihanaa seutuamme lainkaan, tai että näet sen nyt ensi kertaa elämässäsi tällaisessa myräkässä, virkkoi Paavo Irolle, heidän jo laskeutuessaan jäälle. — Mutta toivon, ettei se silti ennusta sinulle täällä elämäsi varrelle tällaista myrskyä.
— Ennustakoon vaan vaikka sitäkin. Ei se mitään. Se on oikein minun mieleistäni. Eihän tyynen päivän ihanuutta huomaisikaan, ellei olisi myrskyä välillä. Ja mitä on rauhaisa suvanto erämaanjoessa? Sellaisenaan ei mitään. Mutta laskepa kymmenen kiljuvaa koskea, niin ymmärrät, mitä on suvanto niitten alla.
— Sinähän puhut kuin oikea erämaan tyttö! virkkoi nyt Ilves-Matti. — Sinä puhut totta! Puhtainta totta. Kovaa on täällä elämä, kovaa ja karskia, mutta rauha ja onni myös syvempää kuin missään muualla.
Samassa saapuivatkin he pihaan ja kävivät pirttiin. Paavo viritti tulen päreeseen, ja Ilves-Matti rakensi aika tervasrovion takkaan. Hartaana polvistui Iro jumalankuvien eteen, ja hänen sydämestään kumpusi Korkeimman kuuluville valtava kiitos kestetyistä elämän myrskyistä ja sen heloittavista poutapäivistä.
Kaameasti mylvi ulkona myrsky, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla. Iro ihasteli kodikasta pirttiä ja hymyili huomatessaan kaikkialla jälkiä talon emännättömyydestä.
Erakkovainajan vanhassa pirtissä he nyt kolmisin istuivat, jutellen kuluneista päivistä, istuivat siinä myöhään, samovaarin hiljaa poristessa pöydällä. Usein pysähtyi kuitenkin puhelu, ja kaikki jäivät ajattelemaan Erkkiä, joka varmaan epätoivo sydämessään yhä kierteli erämaitaan, tässäkin kauheassa jumalan-ilmassa.
— Kunhan vain saamme sinut saatetuksi Käpäliin, etsimme kyllä Erkin käsiimme ja annamme hänet sinulle. Ole rauhassa, tyttö! lohdutteli Paavo, kun Iro ei enää jaksanut kyyneleitään pidättää, vaan purskahti itkuun, Erkin nimeä mainittaessa.
— Kyllähän nyt jo kaikki hyvin menee, jatkoi Ilves-Matti. — Eihän tässä enää mitään! Ja te olette rehellisesti toisenne ansainneet. Katsos! Vero pitää kaikesta maksettaman, isommasta hyvästä isompi kuin pienemmästä. Ja teitä molempia, teitä puhtaita erämaan lapsia odottaa suuri onni! Siksipä on verokin määrätty sen mukaan, ja otettu, ainakin osa, jo etukäteen.
Vihdoin alkoi tuli takassa raueta. Pirtti tummui, ja yhä kamalammin pauhasi nyt pyry ulkona. Koko rakennus vapisi sen käsissä, ja lakeistorvi ulvoi kuin hirmun kita. Ilves-Matille johtui mieleen ensimmäinen matkansa lapsena Inarinjärvellä ja Paavolle pako Kärppävaarasta. Pirtti kävi pimeäksi. Heikosti hehkui takassa hiilos.