Pakkanen kävi aamupuoleen yötä niin kovaksi, että se tunkeutui lämpimän heinämuurinkin lävitse, alkaen nipistellä nukkujien varpaita ja herättäen heidät. Pojat sukeutuivat nopeasti lähtökuntoon ja nousivat suksilleen. Niin he lähtivät koirineen tuntematonta itää kohti. Muutaman tunnin kuluttua, kun päivä jo oli aivan valjennut, he joutuivat pienelle metsätielle. Vaikka pyry olikin sen osittain peittänyt umpeen, oli siinä kumminkin helpompi hiihtää kuin raivaamattomassa metsässä.
Ihanaa oli salo ympärillä ja ihanalta tuntui vapaus. Nyt tunsivat pojat olevansa omia isäntiään. He käsittivät samalla, että koko heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa oli heidän omissa käsissään ja Jumalan huomassa. He luottivat omaan tarmoonsa ja voimiinsa, tuntien ne kyllin lujiksi raivaamaan kovimmatkin esteet tieltä Jumalan avulla. Mieli täynnä vapauden hurmausta ja onnellisia toiveita he nyt iloisesti ponnistivat eteenpäin jylhällä metsätiellä.
Vähitellen alkoivat seudut näyttää yhä enemmän asutuilta. Siinä vilahti vieressä jo jokunen aidan nurkkaus vanhan kaskimaan ympärillä, tuossa taas halkopino kuusen alla, ja samassa liittyi poikain tiekin jo suureen etelästä tulevaan valtatiehen.
— Käännytäänkös pohjoiseen? kysäsi Paavo.
— Anna mennä vaan! Kai sieltä jokunen talokin vastaan tulee.
— Mitäpä taloista?
— Hyvältäpä tuntuisi kunnolleen vaatteensa kuivata!
Hiihtäjät pyörsivät pohjoista kohti, soluen hiljan ajettua tietä hyvää vauhtia eteenpäin. Pitkältä he eivät kerinneetkään tätä uutta tietä laskettaa, kun jo joutuivat jäälle ja näkivät siinä talon kauniilla rantatörmällä.
— No taloonkos nyt? kysäsi Paavo.
— Eiköhän mennä! Eväätkin on lopussa.