Illan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja seutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä vasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös lato.
— Lato! huudahti Paavo. — Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se näkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.
— Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.
Veljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja istahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.
— No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet meidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä äänellä.
Koira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli kuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira käsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat palautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui jälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.
Annettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat syvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille rinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat sitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään, lämpöiseen komeroon.
Lukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä vartiaksi.
Hiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.