Pojat istahtivat penkille, heittivät kostuneet kengät jaloistaan ja ripustivat ne takan reunalle kuivamaan.
— Eikös pojille maistuisi ruoka? kuului isännän hyväntahtoinen ääni pöydästä.
Pojat katsahtivat toisiinsa. Sellaista ystävällisyyttä he eivät pitkään aikaan olleet osaksensa saaneet. Liikutuksesta he eivät saaneet sanaa suustaan.
— Niin, että eikö maistu? uudisti isäntä kysymyksensä.
— Ki… kiitos! sammalsi Erkki. — Kyllä me sen tarpeessa olemme.
Arastellen kävivät pojat pöytään ja emännän vielä kehoitettua ryhtyivät aterioimaan. Voi miten hyvältä nyt maistuikaan vahva kunnon ateria! Sellaista he eivät pitkään aikaan olleet nähneetkään. Pikku Erkin silmännurkkiin aivan kyyneleet tahtoivat pyrkiä siitä ilosta, vaikka hän koetti niitä vastaan pidelläkin.
Syötyään pojat esittivät isännälle pyyntönsä saada jäädä toistaiseksi talon töihin ruokapalkalle. He kertoivat olevansa turvattomia, kodittomia työnetsijöitä. Mutta paostaan viimeisestä olinpaikastaan he eivät maininneet mitään.
Isäntä hiukan aprikoituaan suostui ehdotukseen, ja pojat ilomielin kävivätkin heti käsiksi töihin. Heille alkoi nyt onnen aika. Väsymättä he aamusta iltamyöhään heiluttivat kirvestä halkometsässä ja sen palkaksi saivat aina runsaat ateriansa illaksi sekä lämpimän vuoteen yölepoaan varten. Isäntä ja emäntä olivat heihin hyvin tyytyväiset ja osoittivat heille kaikin tavoin ystävällisyyttään.
Saivatpa pojat kerran tilaisuuden näyttää erinomaista reippauttaankin ja päättäväisyyttään tuntuvalla tavalla. He olivat muutamana iltana juuri tulossa halkometsästä hevosineen. Edellä ajoivat rengit, ja perässä tulivat Paavo sekä Erkki kukin omaa hevosta ajaen. Lukki ja talon Musti, joista jo oli tullut hyvät ystävykset, juosta lipsuttelivat vierellä. Tie kulki eräässä paikassa jäätä pitkin Suininkijoen poikki. Tuskin oli ensimmäinen ajaja vielä siihen kohtaan päässyt, kun perässä tulijat äkkiä huomasivat jään tien kohdalla lohkeavan ja painuvan sekä lähtevän pienenä lauttana, voimakkaan virran kiidättämänä, viemään miestä hevosineen suoraan alempana avoinna kuohuvaa koskenniskaa kohti. Toiset saivat viime hetkessä hevosensa pysäytetyiksi. He näkivät kauhistuen, kuinka jäälautta, jolla hevonen ja mies menivät, äkkiä murskautui, törmättyään johonkin pohjakiveen. Surkeasti huutaen mies vajosi mustaan veteen jääsirpaleitten keskeen, ja hevonen joutui pärskyvän kosken niskapyörteeseen, mennen kokonaan umpeen.
Mutta samassa silmänräpäyksessä tekivät Erkki ja Paavo nopeat päätöksensä. He juoksivat molemmat rantaa pitkin hätäänjoutuneitten kohdalle, jossa Erkki heti paiskautui veteen uiden kaikin voimin sitä paikkaa kohti, missä hukkuva mies taisteli virran pyörteitä ja päälletunkevia jäälohkareita vastaan. Mies oli juuri uppoamaisillaan, kun pelastaja joutui luokse ja sieppasi häntä tukevasti niskasta kiinni. Samassa näkyi suuri jäälohkare tulevan aika vauhtia aivan heitä kohti. Erkki vetäsi voimakkaasti syrjään, tempasi puukon tupestaan, ja kun lohkare samassa saapui kohdalle, iski hän puukkonsa kahvaa myöten siihen, hellittämättä otettaan. Toisella kädellään hän samalla piti lujasti kainaloista renkiä, joka oli niin uupunut ja mielenmalttinsa menettänyt, ettei voinut vähääkään helpottaa pelastajansa työtä. Jäälohkare, jonka avulla Erkki taakkoineen kuitenkin helposti jaksoi pysyä vedenpinnalla, oli joutunut pyörteestä syrjään, ja virta painoi sitä nyt parhaillaan verkkaan toista rantaa ja siellä näkyvää kiinteätä jäätä kohti. Hetkisen niin mentyä Erkki irroitti puukkonsa lohkareesta, veti muutaman tukevan vedon rantaa kohti ja iski puukollaan jälleen kiinni, nyt kiinteään jäähän. Se tuntui kestävän. Urhea poika kiskoutui puukon avulla nopeasti jään päälle ja veti pelastamansa miehen perässään.