Tämän tapahtuessa virrassa, kosken yläpuolella, oli Paavo juossut rantaa myöten kosken kohdalle, sitonut köyden rannalla olevaan puuhun ja sen toisen pään vyötäisilleen sekä sitten rynnännyt suin päin kuohuihin, hypellen kiveltä kivelle kosken liukkaalla pohjalla. Niin pääsi hän vihdoin tyrskyvälle kiviröykkiölle, jolle juuri oli ajautunut reki katkenneine aisoineen. Samassa huomasi hän keskellä koskea jyrkän puotteen alla hevosparan taistelevan henkensä edestä syvässä pyörrehaudassa. Paavo syöksyi sitä kohti. Vettä oli paikoittain hänelle kainaloihin asti. Monasti hän kompastui kiviin ja monasti taas iskivät kuohut hänet nurin, mutta onnellisesti hän kuitenkin aina köyden avulla keinottelihe jaloilleen. Hän pääsi jo aivan lähelle hevosta, ja sen pyörähdellessä edessään koetti nyt tapailla sitä harjasta tai suitsista kiinni, mutta kun köysi loppui, antamatta enää perään, ei hän päässyt kylliksi lähelle. Toisaalta oli hyväkin, että köysi nyt suoraan kiinnitti hänet rannalla olevaan puuhun, joten hänellä oli kädet vapaina, mutta toisaalta harmitti häntä, ettei voinut päästä tarpeeksi pitkälle. Kyynärän verran jos lisää olisi ollut, niin silloin olisi kaikki käynyt hyvin. Hevonen pyörteessä alkoi yhä useammin painua umpeen. Paavosta näytti sen pelastaminen jo aivan toivottomalta. Hän koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa, heittäytyi selälleen ryöppyihin, ojensi jalkansa hevosta kohti ja yritti pieksunkärjellä onkia ohjaksia haltuunsa. Hetkisen siinä sätkyteltyään hän tunsi pienen nykäisyn jalassaan. Silloin hän heti ponnistautui köyden avulla pystyyn, kohottaen toista jalkaansa kuohuista. Kas siinähän nyt oli ohjasnuora pieksun kärjessä. Riemuissaan hän kurottautui sitä ottamaan, mutta silloin se äkkiä luiskahtikin irti. Olipas se nyt harmillinen juttu! Ja hän kun oli jo aivan vähällä saada hevosen pelastetuksi. Juuri samassa se tuli vielä kerran näkyviin pyörteen pinnalla. Paavo heittäytyi silmänräpäyksessä taas selälleen, ojensi jalkansa ja sai uudelleen ohjaksen pieksun kärkeen. Nyt hän äkkiä vetäsi jalkansa koukkuun, sieppasi siitä ohjashihnan käsiinsä ja ponnistautui pystyyn.
Hän oli nyt niin uupunut, ettei olisi mitenkään saattanut pysyä seisoaltaan ilman rantaan kiinnitettyä nuoraa. Mutta niin uupunut kuin hän olikin, oli hänellä käsissään vielä sen verran voimia jäljellä, että saattoi ohjaksia kiinnittämällä vetää hevosen luokseen ja uittaa sen pahimmasta pyörteestä pois, muutaman suuren kiven suojaan, jossa vielä suureksi ilokseen huomasi sen jalkojen ottavan pohjaan.
Molemmat rengit ja Erkki olivat sillä välin jo saapuneet kohdalle. Erkin ja toisen rengin vaatteet olivat paksussa jäässä, samaten kuin koskessa taistelevan Paavonkin hartiat, mutta kukaan heistä ei kylmää huomannutkaan, niin jännittävä oli hetki.
Rannalla olijat olivat irroittaneet reistään loputkin köydet, ja pitäen itse toisesta päästä kiinni ryhtyivät he nyt niitä heittelemään Paavolle, jotta tämä saisi niiden avulla hevosen tukevasti kiinni ja se siten voitaisiin vetää rannalle.
Jopas onnistuikin. Paavo kiinnitti köyden pään hevosen kaulaan, sidottuaan sitä ennen ohjakset vyötäisilleen, joten hevonen pysyi kiinteästi kiven äärellä.
Rannalta käsin ruvettiin nyt vetämään poikaa ja hevosta koskesta. Sen täytyi tapahtua äärettömän varovasti, jotta hevonen ei kivien välissä katkaisisi jalkojaan, jos ne vielä olivat ehjinä säilyneet, kuten toivottiin.
Pian osoittautuivat vetäjien voimat kuitenkin liian heikoiksi. Koski painoi suurta hevosta niin voimakkaasti alaspäin, ettei vetämisestä tahtonut tulla mitään.
Mutta silloin yht'äkkiä tuli apua. Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen oman talon isäntä, joka porolla ajaen juuri saapui täyttä lentoa paikalle. Hän yhtyi leikkiin, ja niin kiskottiin pian hevonen pelastajineen kuivalle maalle.
Toinen rengeistä selitti lyhyesti isännälle mitä kaikkea oli tapahtunut. Ihmetellen poikain tavatonta urhokkaisuutta ja neuvokkuutta hän ihastuksissaan ravisti vuoroin toista, vuoroin toista hartioista sanoen:
— Teistä tulee vielä aika poikia! Te olette nyt pelastaneet ihmishengen ja lisäksi vielä minun parhaan hevoseni, jonka menettäminen olisi myös ollut kova isku. Sellaisia poikia tässä maassa tarvitaan!