Pojat tulivat tällaisesta puheesta aivan hämilleen. Hehän tiesivät tehneensä vain velvollisuutensa eikä muuta.
— Mutta mitenkäs te, isäntä, osasitte apuun tulla, vai sattumaltako vain olitte sivuitse ajamassa? kysyi Paavo, kääntäen puheen toisaalle.
— Riennetäänpä nyt kiireesti kotiin, ettette kuoliaaksi paleltuisi! Sääliksi käy tuota hevosparkaakin, joka nyt niin kauan on jäissä pulikoinut. Matkalla kerron sitten, mitenkä minä tänne olen joutunut, ja sen voin sanoa, että ihmettä se mielestäni on.
He läksivät ajelemaan kotiin päin, kiertäen nyt kaukaa entisen tienpaikan yläpuolelta, päästen sieltä onnellisesti joen poikki.
Jäissä uinut renkipoika ajoi edeltäpäin isännän porolla. Hän oli kylmästä aivan sinisenä, ja sen vuoksi katsottiin välttämättömäksi lähettää hänet lämpöiseen ennen muita. Isäntä, Paavo ja Erkki istahtivat ensimmäisen hevosen rekeen, toinen renki toiseen, pidellen ohjaksista koskessa uinutta hevosta, joka muuten oli säilynyt verrattain ehjänä, vaikka ontuikin kyllä molempia takajalkojaan. Viimeinen hevosista sai juosta hölkätä ilman ajomiestä toisten perässä.
Noustuaan jokilaaksosta kankaalle he heristivät hevosen iloiseen raviin, laskettaen niin kiireesti kuin suinkin kotitaloa kohti, jonne matkaa arvoin oli jäljellä pari virstaa enää. Poikain hampaat löivät loukkua kylmästä, vaatteitten alkaessa kauttaaltaan jäätyä ihoa myöten. Lukki hypähteli ympärillä, ilosta haukkuen, nähdessään taas rakkaat isäntänsä ehjinä kuivalla maalla.
— Lukki, Lukki! Sinä olet viisas koira! huuteli isäntä hyväillen.
Ja poikiin päin kääntyen hän jatkoi:
— Kuulkaahan nyt mikä minut ajoi sinne teille hätään. Olin pirtissä saavilautoja veistelemässä, kun äkkiä kuulin kovan romahduksen ovea vasten ja sen jälkeen surkean ulvonnan. Lapset raottivat säikähtyneinä ovea, ja sieltä sisään luiskahti teidän koiranne, Lukki, alkaen kamalasti ulvoa pirtissä, kurkottaen kaulaansa taivasta kohti. Sitten se tuli minun luokseni, rupesi repimään pieksun varresta, juoksi hätäisesti ovelle, ulvoi ja taas tarttui kiinni pieksuni varteen, ruveten kiskomaan minua ovelle päin. Lapset alkoivat itkeä, ja emäntä rupesi siunailemaan, että mitähän nyt on tapahtunut. Sen, että jotakin oli tapahtunut, arvasin heti, arvasin siitäkin, että koira oli poistunut teidän luotanne, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Sieppasin lakin päähäni ja peskin ylleni. Silloin koira lakkasi ulvomasta, ryntäsi pihalle ja rupesi raivoisasti haukkumaan, juosten tänne vievän tien suuhun, jääden siihen odottamaan. Minä valjastin nopeasti poron, heittäysin pulkkaan ja viiletin koiran perästä, joka jo täyttä vauhtia silloin paineli niityllä tännepäin, yhä haukkuen ja tuon tuostakin pysähdellen katsomaan, että seuraanko minä. Niin sitten tultiin onnettomuuspaikalle, ja säikähdinpä tosiaan kauheasti, kun näin Paavon ja hevosen kosken kuohuissa rypemässä. Sanonpa vieläkin, että olette te vain harvinaisia poikia ja harvinainen on teillä koirakin! Se näkyy olevan miehiä myöten.
* * * * *