Veren sulkusanat (Peshi Shemeikalta, Shemeikan kylästä).
Kontiovirsi, alkuosa (Ossippa Ossippaiselta, Käpälin kylästä).
Painetuista lähteistä:
Kontiovirsi, loppuosa (Kalevalan 46:nnesta runosta).
Anna ainaki Jumala (Kalevalan 46:nnesta runosta).
Vieres kyynel, viere toinen (Vienan läänin runot I, 1,
katkelmia runoista 233 ja 238).
Tule tänne pieni lintu (Kantelettaren esipuhe, siv. XXXVI).
Kannan mustoa muretta (Kanteletar, irtonaisia säkeitä).
Elkätte emot poloiset (Kalevalan 4:nnestä runosta).
I.
Synkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven takana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo, Kuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen se tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän parhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää heikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä leimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.
Pirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa raukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi palaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.
Isäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika lopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat kiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.
Siinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo ja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli kunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa metsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan kerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa tarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat jäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten herätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon isännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi, melkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui, ettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun pojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin, jättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat he sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat päättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista "kunnon ihmisiä". He joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he aina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia, riistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän rangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä pitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat eivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan — monien sukupolvien perintöä — ja niin he taas livistivät metsiin, ennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo kolmatta päivää teillä tietymättömillä.
— Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry tai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas viipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden pirtissä. — Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin keskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.
— Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä tule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa emäntä.