Pojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti äänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.
Samassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.
— Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.
Koira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin, haukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja jäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista isännistään.
Poikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi täysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina, puhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa, johon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut ikipäiviksi menettäneensä.
Lukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona oli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään, löytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat nousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas yht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin se heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta tuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti pysyi niillä, saapuen vihdoin perille.
Pojat kaivoivat eväslaukustaan — jonka Antti oli hyvin varustanut — palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja painuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen hauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.
Hurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään, vapaassa erämaassa, jossa vain
"kuuset ollah kuulemassa, kuutamoinen katsomassa".