* * * * *
Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin kulkunsa ohjaisivat.
He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle. Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero, jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.
— Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki riemastuneena.
Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta näystä.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:
— No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme ohjaamme?
— Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne tahansa, kunhan ei vaan länteen.
— No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot. Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.
Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.