Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle, huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.
Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua tarkastelemaan.
— Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.
— Niin minunkin! yhtyi Erkki.
— Eiköhän jäädäkin sitten tähän?
— Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään, niin mikäs meitä estää muuttamasta.
Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen. Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni. Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää ollutkaan.
Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa, saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se kehutun vaihtelevaa ollutkaan.
Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten. Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin, petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea, suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.
Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.