— Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut nyt! virkkoi Paavo.
— Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.
— Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven miesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme vaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme, sen pidämme.
— Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. — Näenkö nyt edessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista retkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin maailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt nuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan pääsevän.
— Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.
Siinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa solui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.
— No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä viimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle ällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.
— Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli ukko. — Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen ropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.
— Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä pikku poikia, lausui Erkki.
— Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan, joka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana metsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.