— Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun asti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen saatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka siinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä siitä suuresta Lapin retkestä juttelin.
— Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja muistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.
— Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta, keihäskyIkisestä?
— Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet kerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua muisteltu.
Niin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi läheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven miesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut ennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman elämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä sitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat omituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden rintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.
— Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka olinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.
— Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.
— Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei minulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat, risumajat ja nuotioitten kupeet.
Erkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo lausui:
— Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt, kun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi sopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo saada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin samoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi iltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.