— Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne, tahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse ei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä taas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen, voimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.
* * * * *
Vähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana kimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi, nukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi kangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään vaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet selittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan yöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset kultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan laulun:
Jylhänä ja ääneti
jo nukkuu suuri öinen salo,
yllä aavan ikikorven
kaartuu syksytaivaan palo…
pyhää rauhaa huokuen
kun uinuu koko erämaa,
ihanaa on metsämiehen
nuotiolla nukahtaa!
Hongassa kun räiskää tuli,
heittäin kipunoita yöhön,
outo onni rinnan täyttää,
katse kohoo tähtivyöhön,
huoli, murhe, mainen melske
haipuu kauas unholaan,
onnellisna erämiesi
nukkuu syliin salomaan.
XII.
Seuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset vieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska nähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa saavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.
— No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän tyytyväisenä. — Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka Kiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja kolut kopeloinut.
Paavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus. Kenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä suomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana toverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.
Samana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät piipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen pitkän aikaa itsekseen myhäiltyään: