— Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan tässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin minun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada teidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni, niin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn vaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.
— No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.
— Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema minua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni yksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni, karhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan majaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu kuin Jumala.
Vakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia! Semmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan ajatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä erämaan henki.
— Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin Paavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen ymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin puolestaan.
* * * * *
Ilves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille metsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet kokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa suurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka päivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he oppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät nyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.
Päivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat hänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli altis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista mukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta notkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden ajossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta harkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei koskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona. Hän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti keihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan läksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän tuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran ankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.
Paavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät oikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten kevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he puolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään. Kontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa, etteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet vainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät. Vihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut myöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa lähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:
— Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!