Veljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja siellä upottavan keihäänsä hankeen… Ei mitään!
Ilves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo ja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan ukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti keihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan iskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.
Tulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon hievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin. Kontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta pysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden tuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja Liekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni. Silloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti hänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen jalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden liikkumattomaksi.
— Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko. — Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein silmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!
Talven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan ilveksen ajo.
Ukko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja, kun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään katsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää he jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin raivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli portailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän jään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän viiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa tulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat jäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä vaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään olisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.
Ilves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja vaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan melkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja vaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien haukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.
Jylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi haukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin miesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla roiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä niin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt aavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara kamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko, ja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen piti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti uhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli varuillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.
Paavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään, molemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.
— Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen repeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön Ilves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin siinä puuhatessaan.