Tyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se painui taas. Hän ei vastannut mitään.
— Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden samalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut aina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa suoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän katsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.
Iro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta vieläkään kääntää päätään.
— Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.
Silloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja kuiskasi väräjävällä äänellä:
— Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja ollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta…
— Mitä mutta! keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren taakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa sijaan.
Katsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja ontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven suussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä katseli juuri häntä ja Iroa.
— Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa heidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.
Mutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt tytön "mutta"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä, huomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät kiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään tyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa kunnialla loppuun.