Tulette narrin-kulkusin,
naurunne alla itkein verta,
loukatuin, raastetuin sydämin —
ihmiset ihmisten joukossa kerta.
Murheeni sävelet laulujen
kauneuden-taivaankaarin peittää,
ylitse yön ja pimeyden
unien tähtiset hunnut ne heittää.
En ole yksin. Kerallain veljet mun murheeni maljasta maistaa Kiitos, veljeni. Kohtalossain ihmisen-tähdet mun päälleni paistaa.
RASTAS-EMO.
Metsän satu.
Juur' ilta yöksi kun hämärtyi, sävel alkoi laulurastaan ja vanha puisto kuin hiljentyi ja helisi laulannastaan.
Ja salissa kesken vieraiden
jäi lasit ja puheenaineet,
kun kautta akkunain avointen
löi sisälle laulunlaineet.
Oli pianon äänet vaienneet,
vain kynttilät lepattivat,
kun pimeästä säveleet
kuin kyynelet putoilivat.
Joku kuiskasi hiljaa: »Hurmaavaa —
mikä taiteilija-laatu!
Ei tällaista aariain aariaa
ole ennen kuulla saatu!»
Mut jossain yöhön ja pimeyteen yhä värisi laulu rastaan, joka luona pesänsä särkyneen vain itki kuollutta lastaan.