TIGRANES.
Oli joutunut kuningas Tigranes kera nuoren puolison sotavangiks suuren Kyyroksen. Hänen eessään vangit on.
— Itämaitten herra ja valtias,
pyys kuningas Tigranes,
en rukoile omasta puolestain
kun vetoan laupeutees,
mut vaimoni anna armossas sa maahansa päästä pois — hän on nuori kuin nousu auringon, hänen eessään elämä ois.
Hän on ruhtinatar, älä orjuuteen
pään ihanan painua suo,
ei luotu kahletta kantamaan
ole jumalan-muoto tuo!
— Mitä annat lunnaiksi vaimostas?
kysyi Kyyros-kuningas.
— Oman henkeni annan riemuiten,
Itämaitten valtias.
Suurkuningas istuimeltaan nous,
oli silmänsä kirkas ja sees!
— Sinä tarjosit kuninkaan-lunnahan,
oi veljeni Tigranes.
Siks kuninkaan-lahjan saat sinä myös:
te ootte vapaat taas!
Saat kultaa min kamelis kuljettaa,
saat jälleen mahtis ja maas!
Pois leiristä ratsasti Tigranes
kera nuoren puolison.
Heitä valkeat ratsut kantoivat
päin nousua auringon.
He katsoivat silmihin toisiaan.
Ja ihanuus taivaan ja maan
kuin luomisen aamuna heijastui
ja säteili katseissaan.