Näen urhon hangelle kylmenneen, ken orhia äsken juotti. Ja vaappuvaa vaaria tyttärineen tie mieron ja maanpako vuotti. Miss' äsken lauloi neitonen, nyt talven myrsky puhuu. Miss' ääni helisi kantelen, nyt huuhkaja korven huhuu.
Se poloinen, kurja Karjala on.
Se on Karjalan kansa onneton.
— — —
Oi Herra, auta Karjalaa,
oi Herra, Karjala säästä.
Suo sen, joka koditta vaeltaa,
kotiliedellensä päästä.
Yli siroita Karjalan kunnaitten
sun siunaukses kultaa,
oi siunaa haudat ja kehdot sen,
sen siunaa maata ja multaa.
Taas kultaisten viljain nousta suo
sa Karjalan virtain suuhun
ja onnen poutapääskynen tuo
sen orpoon viiripuuhun.
Suo lehdoissa helkkyä laulujen
ja pirteissä kantelen helää.
Oi Herra, Karjalan kaunoisen
suo tuhastaan nousta ja elää.
SUOMEN LINNA.
Missä maamies raataa ja raivaa, luo pelloks korpimaan, missä nähden huolta ja vaivaa maa viljalle vallataan, missä iskuja ankarinna maamiehen kuokka lyö — siellä lujin on Suomen linna ja Suomen vartiovyö.
Missä hallan henget karkaa pois pakoon pimeyteen, missä liittyy sarkahan sarkaa ja kynnöstä kynnökseen, missä kylvää siemenen multaan työn riemu ja rakkaus — siellä noussut päivän kultaan on Suomen vapaus.
Missä riemuks raatajan vaivaan soi elämää ylistäin ilo kiurun kuin siunaus taivaan yli viljain kypsyväin, missä kultaista tähkää häilyy saran vieressä sarka uus — siellä vuorenvarmana säilyy myös Suomen vastaisuus.
Missä työn ilo ilmat täyttää, siellä turvass' on kotilies, käden, sydämen voimaa käyttää miss' ikänään Suomen mies, missä kylistään, kaupungeistaan työn laulu soi loppumaton — siellä muureilla valmiina seistaan, siellä Suomi on voittamaton.
Niin hengen ja aineen yötä pois pakoon työntäkää! Niin tehkää riemulla työtä! Niin kyntäkää, kylväkää! Niin maan yli armahinna työn päivä sa loistaos! Niin seiskösi Suomen linna ja Suomea suojellos!
VÄINÄMÖISEN LAULU.
Pois on Väinämöinen, loitos sousi
meren aaltojen hän lauleluun,
yläisihin taivosihin nousi
runon pursin päälle päivän, kuun.