Siell' laelta vaaran viimeisen
maa aukee nuori ja neitseellinen.
Maa alla suven auringon.
Se kaunis ja korkea Karjala on.
Sitä saartaa sinisin metsäin vyö, sitä kattaa valkehin kesäyö, miss' ehtoo ja aamu ne kättä lyö. Ja kaunein rusko ja kirkkain koi sen vaaroja päärmää ja purppuroi kuin siunaten Karjalan multaa. Käet kukkuu sen korvessa kultaa. Siell' ikuiset hongat huokaavat, öin rotkoissa kosket kohisevat. Siell' on lempeimmät lehdot ja laulupuut ja hopean-välkkyvät virtain suut. Salojärvien silmät seijastaa ja valkeita koivuja heijastaa.
Sinne ammoin vanhat jumalat yli vuorten ja vaarain pakenivat. Sen metsissä vielä Tapio käy, jalanjälkeä miss' ei ihmisen näy, siell illoin Tellervo huhuilee ja Tapion karjat huutelee. Siell' ylväänä hirvi kruunupäin käy keskellä salojen synkeäin, mesikämmen suolla viheltää, hukan silmä korvessa välkähtää.
Ja partailla selkien siintäväin kylät siell' on harmajat, ja ympäri laihot vihertäin ylös vaaroja nousevat. Savu sininen kotain kohoaa päin taivaan lakea leppoisaa, kun vetten kuullosta kirkastuu suven-heleä, nuori aamunsuu, kun kastehelmet päilyy ja rannan ruoho häilyy. Kun urho iloista orhiaan kylän kaivon luona juottaa ja vaari lahdella ruuhessaan koin kullassa kokee nuottaa. Kun alla akkunan kultaisen tytär kangasta helskyttelee, ja kaivonpuulla pääskynen se laulaa visertelee.
Se on Karjala, Karjala kaunoinen.
Se on Karjalan kansa onnellinen.
Runot vanhat sen kansan huulilla elää,
sen polvilla Väinämön kantele helää.
Ma unessa maan näen mairehen, suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen. Ma nään sen orpona, yksinään. surun kuiluhun syöstynä synkimpään Ma nään kylät kauniit kylmillään.
Suven armahan jälkeen ja laulun ja työn nään talven tulleen ja kuolon-yön.
Nyt sijalla kodin ja kartanon on rauniot vaan, on tuhkaa vaan. Kuin paisteessa kuoleman-kuutamon nään raiskatun autio-maan.