Lie kivisydämeesi syöpyneet
nä'yt kauhun iäks ajast' ankarasta,
maan veret kuin ois kuiviin vuotaneet,
kuin ei se koskaan nousis kuolemasta.
Oi Santavuori, noussut maa jo on!
Niin herää vuosisatain unestasi.
Jo säteet Suomen vapaan auringon
kuin kruununa sun loistaa otsallasi.
Ei kuolleet urhot entisaikojen;
tien viittoivat ne aamuun aikain takaa,
tien käydä meidän, jälkipolvien.
Ne elää, vaikka mullassa ne makaa.
Ne elää, urhot entisaikojen!
Ne nousi ylös jälkipolvissansa
ja pakoon löivät laumat huovien.
Yö mennyt on ja päivä nousussansa.
Oi Santavuori, laki kohtalon
tää kerran tähtihin on kirjoitettu:
ah, hirsipuin ja kärsimyksin on
tie vapauteen aina viitoitettu.
Ja tuskan kautta kaipuu korkehin
vain täyttyy, jok' on luotu ihmisrintaan
Tie vapauden tie on verisin.
Ja kallein saadaan kallehimpaan hintaan.
Luut valjennehet esi-isien
on porraspuita vapauden tiellä.
Oi, kiitos, urhot alla kumpujen
oi siunaus ja kiitos teille siellä!
KARJALAN VIRSI.
Ma unessa maan näen mairehen, suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen.
Sata järveä sinne soutaa on, sata korpea samota sinne. Miss' synkentyy salo loputon, yhä ylenee vaarojen rinne, maat jylhistyy, salot sakenee, polut eksyy ja taapäin pakenee, veet vuoltuu, kosket kuumentuu ja uupuu soitten pitkospuu, mi kantais ihmisen jalkaa — siell' unteni maa se alkaa.