Ma tervehdän sua, hiljainen ja jäykkä Hämeen mies.
Mik' ollutkin lie arpas sun, sa kuljit tyynnä ties.
Ja mihin veikin kohtalos sun elonvaiheisiin,
niin nuolet turman kilpistyi sun tahtos graniittiin.
Et valita, et vaikeroi sa vaivaa vastasään.
Sa opit vaiti kestämään ja vaiti kärsimään.
Et vaihdu onnenvaihtehin, et rintahasi lyö,
mut peltos peninkulmihin sun piirtyy kättes työ.
Sun hiljaisuutes kultaa on, se kultaa kallist' on:
on vuorenkulta syvällä ja alla kallion.
Niin palaa vakaa, vilpitön sun sydämesi lies
kuin helkatuli korkea sun maillas, Hämeen mies.
Maa metsien ja laaksojen, maa tarmon, unelmain.
Maa uskollisten silmien, maa helkavalkeain.
Ma kaipaan aaltos lauleluun ja laaksos helinään.
Kuin isät tahdon nukkua sun helmaas himmeään.
SANTAVUOREN MUISTO.
Oi mykkä muistokivi surujen, oi Santavuori lakeuden maassa, sa katsot yöhön vuosisatojen niin ääneti kuin sfinksi erämaassa.
Sa katsot yli nykyhetken pois,
pois menneisyytehen ja taakse aikain
kuin surusi sun kivettynyt ois,
kuin kahleiss' oisit muistojesi taikains,
kuin oisit kaiken surun itkenyt, kuin enää sydämes ei liikahtaisi, kuin oisit liiaks nähnyt, kärsinyt, sua kuin ei mikään koskaan lohduttaisi.
Oi Santavuori, nähnet vieläkin
sa tulenloimut synkät yötä vasten
ja huovein laumat peitsin verisin
ja kuolonkentät lakeuden lasten,
ja viljat tallattuina peltojen ja kyliss' autioissa, poltetuissa vain nähnet varjot leskein, lapsien ja urhot kuolleina tai hirsipuissa?