UHANNUKSEN AIKAAN.
Aurinko sinistä taivaan vuorta käy yhä korkeammalle hymyillen nuoren-viheriälle ja kauniille maailmalle.
Kiurujen hopeiset tiu'ut jossain
helisee ilmojen alla.
Valkeat pilvet ne joutilaina
harhaa korkealla.
Suvinen tuuli suuta antaa,
makeampi mettä.
Ympäri mustan saunan solmii
tuomet seppelettä.
Vanhat ja harmajat omenapuutkin
näkevät valkoista unta:
yöllä on oksille sammaltuneille
satanut kukkain lunta.
Ilmaa leikkaa pääskyn siipi ja suviset äänet helkkää. Runsaudensarvesta taivaan vuotaa kirkkautta pelkkää.
JUNA.
Juna kulkee jossain yössä ja kaukainen kohina sen
soi vuorien kaikuna kauan ja viimein vaientuu.
On kuoleman-tyyntä. Ei laula lintu. Ei humahda puu.
Maa äänetön on kuin vaipunut uneen viimeisehen.
Kuka olen? Mun iloinnut, surrutko joskus sydämeni ois?
Minkä äänen kuulin ma äsken metsihin hiljenneen?
Se oliko elämä itse, mi yöhön, kaikkeuteen
maan päältä kauas jonnekin iäksi vieri pois?