Hän astui sairahan luokse,
levon, lohdun hälle toi,
ja tuskahan lievityksen
käden kosketus hellä soi.
Ja hän jäi ja hän kaikkensa jakoi
kera vaimon köyhän sen,
ja hän valvoi tuskien hetket
siell' luona vuotehen.
Ja oli kuin silloin oisi,
taas syttynyt silmän lies,
mut kirkkaampana, kuin milloin
oli nuori se vanha mies.
Ja oli kuin päärlyiset portit
olis laivahan auenneet
ja autuutta sokean silmät
ah, kasvoihin katselleet,
ja paistanut ikuinen päivä,
sadat harput helkkyneet
ja lävitse tuskan ja vaivan
hyvät enkelit hymyilleet.
TÄHTIEN LAULU.
On täällä aurinkoista, avaraa,
ja täällä tuskat rauhaan raukeavat
ja vietit villit tuli kirkastaa
ja rajat hyvän, pahan katoavat.
Yö kättä päivälle tääll' ojentaa,
kuin harppu avaruudet humajavat,
ja tähtikunnat kaukaa kimaltaa
ja sammuin syvyyksihin sukeltavat.
Mut ikuisesti syttyy uudestaan
siell' aurinkoja elämähän uuteen,
miss' ompi kerran kuolo kulkenut.
Niin aina jatkuva on ikuisuuteen.
Ei mikään joudu hukkaan milloinkaan,
ei mikään ole suotta sammunut.