Siellä ei kasva mitään, käy ei kukaan,
lintu joskus lennossa levähtää,
aika ylitse rientää katsoen kaukaa
ikuisen syksyn ikuista ikävää.
Ihmissielun sanaton yksinäisyys,
kohtalos katkeran, raskahan aavistaa
keskellä kuohun laulua loppumatonta
tuulten pieksemä, autio, paljas maa.
HONKA.
Kas yössä salamat lyö taivahalla
kuin kalvat kostavien jumalten,
ja niinkuin taistohuuto taivaiden
käy jylhä ukonjyly pauhinalla.
On jättihonka rotkon partahalla —
ja avaruudet soivat jylisten
ja vuoret kumajavat horjuen.
Mut huimat syvyydet on hongan alla.
Kas, tuli taivaan vimmoin iski puuhun!
Se horjui, syöksi syvyyksien suuhun,
kuin parahtain sen löihe seinämiin.
Se uhmas taivahia, honka vakaa.
Se syvyyksissä murskattuna makaa.
Taas yöhön peittyi kohta näky niin.
KOHTALO.
Karavaani pyrkii taivaanrantaan,
joka loitos jää.
Karavaani nääntyy erämaan santaan,
sfinksi hymyää.
Niinkuin päivä tuhannen vuotta
hukkuu, häviää…
Karavaanit sadat jo nääntyi suotta.
Sfinksi hymyää.