Kukkaset heristi korviansa, siellä ja täällä nous pieni pää, toistensa puoleen ne kallistuivat sipisten hiljaa keskenään: katsokaa, ihminen itkee!
Orvokit nousivat varpaillensa toistensa takaa vilkuillen, kellokukkaset viestiä veivät, kohta ties koko metsä sen: ihmettä, ihminen itkee!
Vanha ja maailmaa nähnyt lintu lauloi verkkaan oksaltaan: »Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee, ihminen itkee suruaan, hälle on pahoja oltu.»
»Pahoja», kertasi kukkien kuoro.
»Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat vasta.»
»Älkää kysykö», lauloi lintu, »paras kun ette voi ymmärtää; jokainen ihmisten kaupungeissa salaa itkee ja nyyhkyttää, jokaisella on suru.»
Vaikeni lintu, vaikeni kukat päätänsä pientä puistaen, niinkuin salaista vaaraa vastaan liittyi ne lujemmin yhtehen ja katseli säälien mua.
MIKS SATTUU NÄIN ELON KOHTALOT
Älä sano, mitä sanoivat silmäsi, älä sano, älä koskaan toista! Miks sattuu näin elon kohtalot: en rakasta sua, vaan toista!
Jos muistelet mua, pien' ystäväin, älä muistele vihaamalla — on kaukana hän jota rakastan ja toisten tähtien alla.
On kaukana hän jota rakastan, nämä tähdet ei siellä loista — miks sattuu näin elon kohtalot: hän ei rakasta mua, vaan toista!