Minä tahdon katsoa silmiis ja muistaa ainoastaan: oli kerran kaksi lasta, jotka rakasti toisiaan,
jotka vielä rakkaudessaan oli hyvät ja onnelliset, kun ei sanottu sanoin vielä, mitä sanoi katsehet.
Epäsointua, vuosien tuskaa kuin ei olis ollutkaan — olis ollut vain kaksi lasta, jotka rakasti toisiaan.
VALKEA ARMEIJA.
(Jouluyönä 1916.)
Jo jyly tykkein vaikeni ja laulu shrapnellein, ja loimot raukes kaukana palavain kaupunkein, jo viihtyi voihke kuolevain, jo tummuu, tyventyy, ylitse kenttäin kylmänä yötaivas tähdittyy.
Kuin vereenkastettuna kuu käy yli raunioin ja sortuneitten muurien, hylättyin kaivantoin; kaikk' kattaa hiljaa hiutaleet kuin käärinliina yön, kuin armahtava unhoitus ylitse kuolontyön.
Mies nuori kesken kuolleitten viel' oottaa kuolemaa, on rinta rikki ammuttu, se vielä liikahtaa, tulena polttaa pakkanen, yön kylmiin tähtihin hän taukoomatta tuijottaa kuin kuolleen katsehin.
Hänestä on kuin vieläkin kuin äsken taisto sois, kuin vielä laulais shrapnellit ja tykit salamois, ja on kuin kentät kuoleman ne vitkaan liikahtais, tuhannet valjut vainajat elämän taasen sais.
Ne nousevat, ne kulkevat pois silmänkantamiin, kuu välkähtääpi painettein ja miekkain tutkaimiin. On saatto niiden määrätön, ei loppua sen näy, ammoisten sotain vainajat riveissä niiden käy.
Näin kuollehitten kuoro soi ylitse öisen maan: »Jo tulla meidän vuoro voi, elävät vaviskaan! Lyö kalvat kaikki kuolleitten edestä elämän, edestä ennen ollehen ja syntymättömän.