Niin kauan kuin ei koittanut oo kansain vapaus, niin kauan kuin ei voittanut oo ihmisoikeus — niin kauan emme rauhaa tee, on täyttymättä työ, niin kauan kuolleet taistelee, maan alta miekat lyö.»
Mies nuori katsoo kauhistuin, mut saatto kulkuaan yhäti jatkaa täyttäen jo taivahan ja maan, hän nousee, huutaa, nyrkkihin kätensä: puristuu, hän kaatuu keskeen kuolleitten ja lumiin uppouu.
PUNAINEN TÄHTI.
(Leconte de Lisle.)
Taivaan avaruuksissa on kerran suuri punainen tähti nimeltä Sahil. (Rabbi Aben-Ezra.)
Yli kuolleen maan meren aallokko väsynyt lyö äänettömyyden ja yön läpi aution, miss' elämän viime väristys kulkenut on, ja punainen Sahil, mi öistä on ylennyt, se verta vuotaen katsovi aaltohon.
Läpi autiuden, läpi ilmojen alastomain vilun-värjyin ja yksin aurinko kylmennyt, elon kuoltua kaiken hiipunut, hiiltynyt meren synkentäin ja pilvet tummentain avaruuteen katsoo, yössä mi nukkuu nyt.
Nero, tuska ja viha ja valhe, rakkaus, kateus, epätoivo ja autuus ja Taivas, Maa — kaikk', kaikk' oli hetken harhaa katoavaa. Yli Ihmisen, Elämän tarun on unhoitus, yli sen verenvälkkyvä tähti loimottaa.
ELÄMÄN JÄLKEEN.
Kuka tietää, veljeni tähdet, ma elinkö milloinkaan — sun helmassas, Yö-äiti, kenties näin unta vaan.
Ma kurkotin haurasta kuplaa, joka särkyi käsiin mun, kuin lapsi leikkihin uuvuin ja heräsin itkuhun.