Harhas hajahapsin vuorta, viitaa, kulki kukkain mesi-kekkerissä, juoksi kilpaa metsäpuron kanssa, kylpi niinkuin keiju lähtehissä.
Katsoi suurin, syvin lapsen-silmin metsän, maan ja ilman ihanuutta, taikka unten valkopursin sousi pyörryttävää sini-avaruutta.
Kuunteli, kun kertoi satakieli onnen öistä etäisistä ennen, tai kun hongat hiljaa humisivat unelmistaan satain vuotten mennen.
Joskus kuuli kauhuin myrskyöinä kuinka pauhas taivaan ukkos-urut, niinkuin huutanut ois vuorten tuska, kaikki itkeneet ois ihmissurut.
Mutta aamulla taas kaste tuoksui, loisti auringossa korvet, kuilut, kiurun virsi kohos korkeuksiin, ahomailla lauloi paimenhuilut.
Joskus salosta nous sinisavu, savun alla sauna, uutispellot, nuorta onnea soi lapsen laulu, raikui kirves, kaikui karjankellot.
Korven onni katos niinkuin uni. Nousi verisenä vainon miekka: kylmä hiilos oli uutissauna, punaisena rannan valkohiekka.
Metsän rinnasta sen impi näki, juoksi suot ja maat ja lymys lehtoon, itki armautta elon päivän, itki ankaruutta kuolon-ehtoon.
Niin hän kasvoi ikimetsän koissa, yleni kuin päivä kunnahilta, kasvoi kaunihiksi niinkuin aamu, lempeäksi niinkuin suvi-ilta.
Kunnes kerran korpi kasvattinsa huhui ihmekauneuden julki, lensi maine loitos merten taaksi, Kanteletar kunniaansa kulki.