Pois yli aineen, pois, ylös aurinkohon! Kuis meren laineen määrätön matkamme on!
Kauas kuin kantaa kaipaus polttava vaan: ilmojen rantaan, ilmojen rantain taa
viirimme häilyin retkeä riennättää; päivässä päilyin panssarit kimmeltää.
KANTELETAR.
Erämaitten, metsäin maassa, missä korven saartaa korpi, rimmen rimpi, syntyi niinkuin ujo valkolilja Suomen laulu, Kanteletar-impi.
Metsä vain ja metsän yllä tähti syntymänsä salaisuuden näki, hymys tähti, kumarsivat hongat, saapui lahjoinensa metsän väki.
Saapui satain kukkain saatto kaukaa, kastepäärlyt käsissänsä kantain, suitsuttaen tuoksun myrrhamia, lahjojansa kurottaen, antain.
Kukkui käki hälle hopeitansa — siitä äänen hopeainen helke; kultiansa kuu ja päivä toivat — siitä kutriensa kullan välke.
Itse Luonto antoi rakkautensa — siitä otsan armaus ja hyvyys, Surutar toi kyyneleitten lahjan — siitä silmiensä surun-syvyys.
Kanteletar, metsän rakastettu, kasvoi metsän korkeassa koissa, leikkilöissä luona terhen-neitten, sinipiikain kuudan-karkeloissa.