HANHEN KONSERTTI.
Ihan kaiken iltaa ja yötä oli kuulunut suolta: klak klak klakaa.
Jo nyt ihme: vain sama klak klak klakaa
Se alkoi jo kummalta kuulostaa. Harakka, jok' aina on myötä, tuli huomenis ensinnä metsän taa, tapas tikan, joka teki puutyötä. »Mikä lie…?», puhe vuolas kohta pääs harakalta, »me kuultiin yöllä, nääs…» — »Mikä lie», tikka vilkas vain kerran ja jatkoi hakkuutaan.
Mitäs siitä, harakka läks eteenpäin, näki närhin, kaluunaherran, joka noitui ja kiros vihan vimmoissaan. »Hyvää huomenta, serkku ei kuullut kai..?» — »Brääsh, tomppeli sinä, vai en kuullut, vai, on hermoni ihan päin helkkariin, brääsh, mutta kyllä minä näytän kun nään sen, krääsh, sain maatuksi tunnin verran ja sen pahaa unta näin!»
Oli räkättirastas puussa, se tietysti joukkohon, tuli peippo ja kerttu ja käki, yks' kaks' sen puolen väki jo melkein koossa on, ja täydennykseks luvun lähetystö varpussuvun oli saapunut kauempaa, – viho viimein, korsi suussa, varis tulla kahnustaa.
On kaikk' yli metsän, viidan syyn kuulleet närhin riidan.
»Hyvät herrat, istukaas!»
Siin' istua oli suon laitaa ja puuta ja maata ja aitaa.
»Mitä sanoin», harakka samassa huus, »mitä sanoin, se kuuluu taas!»