Tuli hetkeks ankara hiljaisuus.
Totisesti taas kuului: klak klak klakaa.
Sitä kuunnellaan, päät kallellaan, sitä syvästi ja tuimina tuumitaan. Yhä suolta vain kuuluu: klak klak klak …
»Kvaa», pani varis ja pudotti korren, »kvaa!»
— »Mitä, mitä?», kysyi muut, »mitä tiedät?» — » Ahaa, se on hanhi» jo arvas ja julistaa ties varis-vaari, viisas kuin lautamies.
Kuink' ollakaan, ihan parhaiks vaan emo hanhi siihen suolta tuli taapersi toimessaan. Muut iskivät silmää: tuolta jo varman vastuun sai, — kovin vähän vain järjenpuolta sill' on, tuli hauskaa kai!
Harakka jo päänä ja suuna se syvään kumartaa: »Kas, päivää, rouva, nyt teitä, ihan teitä nyt tarvitaan. Me tässä säveleitä ihanaisia kuunnellaan, niin kauniita päivänä, kuuna ei liene kuultukaan; — yks askarruttaa meitä täss' aatos tärkeä vaan, jota turhaan arvaillaan. Teillä varmaan on tiedon lisä; kuka laulaa, jos kysyä saa?»
Emo hanhi niias ja hyrähtäin hymyyn koki peitellä paljaita jalkojaan lymyyn.
»He, kukas muu kuin meidän isä siellä veisata lurittaa. Voi tokkiisa, vallat ja väet, voi rakkaat rastaat ja käet, miten kauniisti laulu sen kantaa, ihan sydäntä puristaa ja nenää turistaa. Se yötä ja päivää laulaa ja tuskin kastaa kaulaa, — se meinaakin laulajaks, näet, ja huomenna konsertin antaa se tahtoo ja tarkottaa.»
Sitä riemun remua, rähinää, sitä kohinaa, sitä kähinää, johon hanhen juttu katkes. Koko seura nauruhun ratkes.