POUTAPILVET
Poutapilvet, poutapilvet liitää, leijailee, sinikantta kilvan ajaa, kiitää, karkelee,
hymyy, leikkii, läikkyy, loistaa hohtain hopeaa, lymyy, leijaa taivaanrannan kultaporttein taa…
niinkuin onnen kirkkaat päivät haihtuu, häviää — surut yksin maahan lankee, surut yksin jää.
VANHA PUU.
Sano, vanha ja viisas ja harmaa puu, min varjossa vuossadat uneksuu, mi nähnyt oot elämän ennen miespolvien monien mennen,
min ohitse kuolohon kulkenut ja sun iäistä virttäs kuunnellut on kerran taaton taatto, sukupolvien pitkä saatto, —
ne oliko outoja päällä maan, ne näkikö unta valveillaan, taa kaihoten taivaanrantain ja kaipuuta kummaa kantain?
Ne suriko salaa, harmaaks pään, ne itkikö yksinäisyyttään ja kärsivät hiljaisesti? — Sano, kuinka ne loppuun kesti?