Mitä tunsi se, mitä kärsi se?
Ah, puhua voinut ei se!
Ja kärsimyksensä salaisen
sen kanssansa hautaan vei se.
Sa eksynyt, sairas lintunen, niin samanlaiset on tiemme: syvin surumme mykkä ja sanaton on ja sen kanssamme hautaan viemme.
KAKSI SOKEAA.
Ei koskaan päivän valoa he nähneet, ei koskaan ihanuutta ilman, maan, ei koskaan kasvojakaan toisiensa — kaikk' kuitenkin he näkee sieluissaan.
»Kas kuinka taivas tänään onkin seijas», näin virkkaa toinen, »nuorta nurmi, maa, kas, päivä paistaa aamun kastehelmiin, kas, tuuli kukkasia huojuttaa.»
Ja toinen nyökkää: »Näänhän, nään sen kyllä», hän kättä toisen hiljaa silittää, »oi kuinka ihanaa on sentään elää! — sa mitä luulet, muut ei tätä nää!»
He hymyilevät salaisuudellensa, näin käsityksin tietä vaeltain ja kuiskaellen korvaan toisiensa: »Sa kuinka olet kaunis, armahain!»
LEMMINKÄISEN ÄITI.
Kiitos, sain sinut jällehen, kultakutrini, kuopuksen', toiselta puolen kuolon rantaa rakkaus vielä voi kantaa.
Kauas eksyit sä maailmaan, maailmalta sait tuskan vaan, maailma on niin kylmä ja karmas, lämmin vain äidin on parmas.