Erityisen huoneen antoivat. Olihan se aika kookas, ja pöytä oli seinän vieressä. Siro pöytä, harmaaksi maalattu, ja pöydällä lamppu. Semmoinen siro lamppu, oikein lasiniekka ja tuolla takanapäin tuommoinen heijastuspeili. Olisipa äidilläkin tuommoinen, niin näkisi hän puhteellakin aivan hyvin panna itse neulansilmään rihman, ettei tarvitseisi muilla panettaa. Ikkunakin oli niin suuri kuin Lemperin tuvan ikkunat, mutta oli niin ylhäällä, ettei nähnyt ulos. Aaro vei tuolin ikkunan alle ja tarttui rautaristikkoon. Näkipäs sitten, näkikin kauvaksi yli kaupungin, saarisen lahdelman ja metsien.
Vahvat kiviseinät olivat maalatut alhaalta keltaisen harmaaksi ja ylempää vaaleammaksi. Aivan kuin kotipitäjän kirkonkylän kansakoululla, jossa Aaro kerran oli pistäytynyt.
Mikäs rautainen häkki siinä on tuossa seinää vasten? Sänky totta tosiaankin taitaa olla! Siinä yläreunassa oli säppi, ja sen kun aukaisi, niin sänky laskeutui alas ja vuode oli valmis. Aaro koetti minkälainen siinä olisi loikoa. Olihan se aika mukava, olilla täytetty mantteli ja tyyny, puhdas lakana ja peitevaate.
Aaro mietiskeli siinä pitkällään loikoen monellaisia asioita, etenkin sitä pujopartaista miestä siellä poliisikamarin putkassa ja sen miehen sanoja. Mahtoikohan olla perää siinä puheessa, kun hän sanoi, että toistekin joutuu vankilaan, joka on siellä kerran käynyt. "Laiskuus on kaiken pahuuden alku", oli äiti sanonut. Mutta minkätähden hänestä aina rupesi tuntumaan työnteko niin sietämättömän vaikealta, kun muilla ei näkynyt olevan puoltakaan pakkoa?
Mutta siinä mietiskellessä rupesivat silmäripset tinkimään ristiin. Aaro oli jo aivan nukkumaisillaan, kun oven takaa kuului ramina ja ovi aukeni.
— Sängyn pitää antaa olla ylhäällä päivän aikana, sanoi kynnykselle tullut univormuun puettu vartija.
— Eikös se ole nukkumista varten? kysyi Aaro.
— Mutta tänne ei tuoda pitkin päivää loikomaan.
— Eikö lattiallakaan saa?
— Ei saa.