Ja toisekseen, varastivathan monet muutkin, mutta miksi ei heitä viety linnaan. Isäkin oli pitänyt löytämänsä harjuvenäläisen naskalikäärön, ja varkautta kaiketi se oli sekin. Vapi Husso oli varastanut vasaran. Eivät tainneet ne olla niin suuria kuin hänen varkautensa, koska eivät linnaan vieneet.
Mutta kamplasihan Aapon Tiina syksykaudet ihmisten perunakuopissa! Monta kertaa olivat kotikyläläiset häntä ahdistelleet, mutta miksi eivät toimittaneet linnaan? Mutta hän, Aaro, oli nyt täällä…
Erri oli sanonut kerran, kun hän oli sitä vähän muserrellut, että häntä ei haudattaisi vankilan limpun syömätönnä. Nyt hän oli täällä, vaikka oli silloin suuttunut Errin puheesta.
Kun olisi jättänyt ottamatta sen takin siitä tyhjän sängyn päästä… mutta mistäpä hänet arvasi, että siitä juuri joutuu kiikkiin.
Mutta miksi sitten kuitenkaan ei panna linnaan kaikkia niitä, jotka varastavat! Se ajatus tuli uudestaan mieleen.
Miksi ei hänen isänsä ollut talon isäntä, ettei olisi tarvinnut lähteä maailmaan? Silloin olisi ollut itsellä naurishalmekin, ettei olisi tarvinnut mennä muiden halmeeseen, kun mieli teki. Ja silloin olisi saanut olla muiden talollisten lasten parissa, eikä olisi tarvinnut yksin metsissä maleksia. Ja sitten eivät ihmiset olisi ensinkään pitäneet pahana, jos ei tehnyt työtäkään…
Ovella ramahtelivat avaimet. Eivät avanneetkaan ovea, vaan ainoastaan ovessa olevan luukun.
— Ruokaa! sanoi vartija.
Aaro meni ottamaan. Kaksi kuppia antoivat, toisessa puuroa ja toisessa maitoa, leipäkyörikän ja lusikan. Tuommoinen valkoinen posliinikuppi. Kotona oli vaan yksi savinen ja muut vuoltuja koivun pahkasta. Eikä koko kotikylällä ollut kellään tuommoisia kuppeja.
Aaro alkoi syödä, mutta samassa aukeni luukku uudestaan.