— Kun saataisiin koko kansa valistetuksi, jokainen nukkuva henki hereille, niin jospa ne sitten vankilat alkaisivat olla vähemmän tarpeellisia, lausui opettaja.
— Tai kun saataisiin jokaiseen sydämmeen kipinä rakkautta, jatkoi hän vähän ajan perästä.
Pastori kuului puhuvan jotakin vastaukseksi. —
Opettaja piti koko kuukauden ajan Aarosta erityistä huolta. Vankilan kirjastosta ja kotoaan puuhasi hän kirjoja, ettei Aarolta koskaan puuttunut lukemista. Ja usein he istuivat kahden kesken Aaron vankihuoneessa, jolloin opettaja kertoi mitä hänellä oli parhainta kertomista, ja Aaro kuunteli.
Aaro tunsi sillä kuukaudella itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen ja kiitollinen rakkaus liitti hänet opettajaansa. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut eksyksissä ja nyt löytänyt kotinsa vankilasta.
Kuukausi kului kuin siivillä, ja kuukauden perästä tuomittiin Aaro kahdeksaksi vuorokaudeksi vesileipävankeuteen.
Aaron vankilasta lähtiessä antoi opettaja hänelle puolikymmentä kirjaa mukaan, puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja toivotti onnea. Aaron silmistä herahtelivat kirkkaat kyyneleet.
Mutta hänen rintansa täytti sulorunsas riemu, kun hän vankilan portista ulos astuttuaan taasen vapaudessa ilmaa hengitti. Ja syksyisessä luonnossakin tuntui vallitsevan voimakas juhlatunnelma. —
Mutta Aaro ei tietänyt minnekä hän menisi. Vankilan saarnaajalla kuului olevan talo lähellä kaupunkia. Ehkäpä hän ottaisi työhön… Aaro meni sinne ja tapasi pastorin pellolla ojankaivajien töitä katselemassa. Hän pyrki niin nöyrästi, vaikkapa vaan ruokapalkoilleen, sillä hänellä ei ollut missään mitään turvaa. Pastori sanoi, ettei hän tarvitse. Mutta kun Aaro vielä uudestaan rukoili, pikastui pastori ja tiuskasi:
— Häpeä toki, rosvo, pyrkiessäsikin!