Olen poikanen Suomen! Kansani on
kotimaassani luonani mulla.
Jäsen jäntevän heimoni olla ma saan,
ja tahdon sen verraksi tulla.
Oi, Suomeni, sulla on muinaisuus
maan kansojen kaunokaisin,
on kuin runo sorja ja sointuinen,
syvä, suuri ja ihanaisin.
Miten, kansani, kärsit ja kamppailit,
kulit kestäen kalman öissä,
vaan konsaan kirkasta kilpeäs et
ole tahrannut konnantöissä!
Olet itse sä korpesi kyntänyt,
et konsaan sortanut muita,
vaan sortoa vastaan taistellut
olet uljaita taisteluita.
Kun väistit kalpoja vierasten,
et kernaasti iskenyt vastaan.
Jos rauhassa toimia saanut et,
sodit silloin ainoastaan.
Sun rauhantoimesi loista ei,
vaan siksi ne onkin suuret.
Sun voimasi vahvana pohjana on
hyvän tunnon ja kunnon juuret.
Kivikummuista, korvesta, kansani, loit
sinä viljavat pellot ja niityt,
ja siksi sä kantelin, lauluines
niin lujasti maahasi liityt.
Vaan lauluissa, joittenka soinnussa on
humu kuusten ja kuiskeet tuulen,
tulet tunnen mä rintojen kaihoisten
ja Väinämön viisautta kuulen.
Kun taas sinä, kansani, laulaen teet vaikeissa vaaroissa työtä, ihanteeni ja onneni suurin on sun työssäsi olla myötä.
Syyskuulla 1899.