Salon neitonen vastoja taittelee
ja uhmavi lehdeksissä,
ja tuulonen hiljaa leikitsee
tytön kutreissa häilyvissä.
Vaan poikanen hiipivi hiljakseen
vesan latvoja taivutellen…
Kädet neitonen saa pian silmilleen,
ehkä suukonkin huulosellen.
Minä katson ja uuvun uinailuun.
Salomaalle mä kauvaksi lennän,
vesan latvoja väistäen kierrän puun,
suvikaskeen hiipien ennän.
Hänen, neitisen, sohvalla rinnallain
minä vastoja taittavan luulen,
minä hiivin ja hyökkään… liihottain
hänen mattoja juoksevan kuulen.
Kai kaupungin kaunotar hienoinen minun kanssansa leikkivän kärkkyi; vaan uhmalla suostunut siihen en, salon impi kun luotani värkkyi.
1899.
Kuusi on tumma ja koivu on seijas.
Kuusi on tumma ja koivu on seijas, molempia aurinko kirkastaa. Minä olen kylmä ja hän on kaino, molempia lempemme vilkastaa.
Kultani koivikon vihreyttä suosi, vaan minä tummuutta kuusiston. Päivä kun loisti ja lämmitti lempi, molemmat jo meille nyt armaat on.
1899.