Hilja (sohvassa Helmiä hyväillen). Ettäs sinä sentään tulit! Sinä helmeni, päärlyni, kullannuppuni ja sokeritoppani! Nyt meidän tulee käyttää aikamme niin herttasesti ja hauskasti kuin lehdon livertävät lintuset! Ja minä pidän sinut omanani koko, ihan koko kesän!
Helmi. Hyväksi aikaa jäänkin oikein mielelläni, mutta tuskin sentään koko kesäksi voin. Oi, miten viehättävää täällä on, niin tuoresta, tuoksuvaa ja viheriäistä! Ja sireenit juuri kukkaan puhkeamaisillaan! Tiedätkös, minun teki niin kovasti mieleni hypätä rattailta eilen asemalta tullessani ja taitella metsästä suuren kimpun kukkaan puhkeavia sireenejä. Vihreä metsä tien varressa oli niin ihmeen viettelevä.
Hilja. Voimmehan mennä sinne tänään. Taittelemme sireenejä ja asetamme vesilaseihin joka ikkunalle ja pöydälle.
Helmi. Ja telmimme ja heiskaroimme metsässä kuin karitsat! Kyllä sinä olet onnellinen, kun kotisi on täällä maalla, luonnon helmassa!
Hilja. Olenhan minä … nyt kun sinä tulit…
Helmi (katsoo utelevasti). Miten sinä, pikku muruseni, sait täällä talvesi kulumaan?
Hilja. Kysys muuta! Olla ensin niin monta talvea ilosessa kaupungissa, hyvien toverien seurassa — ja sitte hautautua tänne…
Helmi. Rauhallista täällä lienee elämä talvella?
Hilja. Olin aivan kuin elävältä haudattuna! Olisin tullut niin mielelläni kaupunkiin, mutta mitäs minä siellä enää … kouluaikani oli jo lopussa. Ja isä-ukko, se aina jaarittelee siitä "maahengestään" — ikäänkuin minun pitäisi tuota päätä valmistautua jonkun maanmyyrän karjapiiaksi!
Helmi. Mutta entäpä, jos emännäksi…?