Hilja. Vai … sinä sokeritoppani! Kuka kunnon talonpoika minusta hupakosta huolisi! En minä osaa kantaa suuria avainkimppuja, keittää ja paistaa ja komennella suurta piikalaumaa…
Helmi. Etkö, nupukkani… Mutta, asiasta toiseen! Tottakai sinulla on täällä hyviä ystäviä, seuraa, jonka kanssa joskus saat hupailla?
Hilja. Ettäpä jos olisi! En minä, hilsuseni, ole täällä oikein harmoniseerannut. Pojat ja tytöt elävät täällä niin toisissa, omissa maailmoissaan ja minä … niin, minä olen heille melkein vennonvieras, istun ja huokailen yksikseni. Tiedätkös, Helmiseni, että minulla on ollut täällä niin ikävä, niin ikävä väliin, että on tehnyt mieli keksimään jos mitä hullutuksia…
Helmi (hyväillen). Mitä sinä olet keksinyt?
Hilja. Jos mitä…! Tiedätkös, että minä olen ihan aikonut karata täältä… Olisin varmaan livistänyt tieheni, jos olisin vähänkin tietänyt minne mennä … ja miten saada isältä matkarahat…
Helmi. Oletpa sinä romantillinen!
Hilja. Ja kerran minä juoksin — keskellä yötä — nurkkatansseihin tuonne kylän laidalle…
Helmi (uteliaana). Millaista siellä oli?
Hilja. No, tanssin jylkytystä … sellaista pölkkytanssia … jotkut pojat olivat "hiprakassa", kuten sanoivat, ja vähän melusivat. Minuun katsoivat kuin "lehmä punaseen veräjään". Joku pojista pyysi minua tanssiin, mutta vei niin kankeasti, ettei se ollut hauskaa.
Helmi. Minäkin tahtoisin kerran mennä…