Soinne (kummastellen). Eikö ketään —? Onhan meitä ainakin kaksi, näemmä… (Pölyttää edelleen).
Hilja (vetäytyy nousevalla suuttumuksella pianon luota etualalle). Tuollainenko hän on! On kuin ei tuntisikaan kuka olen! Ja minunko pitäisi tässä seista koko päivä odotellen… (Äkkiä astahtaa Soinnen luo.) Riittää jo, herraseni … olkaa huitomatta tuolla tavoin!
Soinne (taukoaa pelästyen). Oo, onko neiti … niinkö todellakin häiritsen?
Hilja. En tahdo valehdella, en teeskennellä. Tietänette kai, että ensimäinen juna lähtee asemalta tunnin kuluttua ja tästä viipyy asemalle mennessä hyvän aikaa… Onnea matkalle … kohtalo on toisin määrännyt…
Soinne. En ymmärrä, neiti…
Hilja. Sydäntä ei voi pakottaa — ja enempiä selityksiä ei tarvita. Siitähän oli sovittu kirjeessä, että yksinkertainen kielto riittää. Olette nyt saanut kiellon — ja rientäkää pois, ennenkuin isä tulee takasin!
Soinne. Mutta tosiaankin … meistä jommankumman pään täytyy olla pyörällä… (Alkaa sääliä kapineitaan laukkuun).
Hilja. Vieläkö te solvaatte minua! Tietäkää, että välimme on kokonaan selvillä… (Aikoo mennä kamariinsa).
Soinne. Mutta, neiti…
Hilja. Kaikki olkoon unohdettu!