Hilja. No, elä nyt, Helmi!
Helmi. Ja hän oli sinuun innostunut enemmän kuin kehenkään.
Hilja. Helmi!
Helmi. Ja luulenpa, että hän on vieläkin!
Hilja. Jopahan vaan … sellainen huitukka … ei enää minua muistakaan … tuskin tuntisi, jos vastaan tulisi…
Helmi. Eiköhän hän vaan yhä haaveile sinusta. Ihanhan se hulivili muuttui toiseksi ihmiseksi sinun lähdettyäsi. Eikä häntä vielä nytkään näy missään, vaikka ennen oli sinun kanssasi kaikkialla. Hän on kuin pelkkää kaihoa ja ikävää…
Hilja. Eihän hän ole minulle edes yhtään kertaa kirjottanut. Ei hän minua muista … enkä minä häntä … mutta puhutaan nyt jostakin muusta!
Helmi. No, olkoon sitte! (Hilja vaipuu haaveilelemaan.) Ja nyt, nyt sinä kuitenkin muistelet häntä…
Hilja. Enpähän … sellaista veitikkaa! (Hymyilee yksikseen.) Mutta hän oli sittenkin pohjaltaan hyvä poika, vaikka se niin paljo hullutteli… Eikö sinustakin ollut?
Helmi. Oli, oli! Kuule, minä kirjotan hänelle ja kutsun käymään…?