— Mitä kummaa?
— Asemani, varsinkin sen jälkeen, kun "sijaiseni" niin hullusti paljastui, on käynyt niin kiperäksi, että eilen illalla ilmoitin heti eroavani. Esikunta oli parasta aikaa koolla, ja minut vietiin sinne kuulusteltavaksi kuin mikäkin rikollinen. Yleensäkään en ole punaisten mieleinen mies, aseryöstö herätti epäluuloja minua vastaan, ja teidän paljastumisenne jälkeen olin suorastaan petturi. Suoraan sanoen, he eivät usko, että avaimet ryövättiin kirjoituspöytäni laatikosta. Selitys, että "sijaisellani" oli juuri tarkoitus saada selkoa aserosvouksesta, ei heidän sokeissa silmissään näytä parantavan, vaan pikemmin pahentavan asiaa. He eivät myöskään usko, että aseet ovat rosvojen hallussa, tai uskovat, niin hullunkurista kuin se onkin, että rosvot ovat minun liittolaisiani. Heitä on mahdoton saada järkiinsä.
— Kuinka nyt pääsitte tänne? kysyi Haukka.
— He päästivät. Eivät kai tienneet, mihin panna minut. Eivät sanomalehtien vuoksi viitsineet lähettää Katajanokkaankaan omaa miestään.
Haukka ei voinut olla hymyilemättä, niin vakava kuin asia olikin.
— Lähtiessäni he uhkasivat, että jos en neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa ole toimittanut heille aseita takaisin, eivät he vastaa turvallisuudestani.
— Niinkö! sanoi Haukka.
— Ja sitten huomasin, että he panivat pari vaanijaa jälkeeni.
— Näkivätkö vaanijat, että tulitte tänne? kysyi Haukka säpsähtäen.
— En toki ollut niin järjetön, sanoi Luhtanen. Eksytin heidät pasaasissa kintereiltäni.