LUONNON SYLIIN!
I.
Varjoissa uinuvi sulotonta unta homehtunut oppinut yhteiskunta. Kirjoissa henki sen nuutuu, niihin se turtuu ja puutuu.
Pitäkää sielujen palanut tuhka,
pitäkää kirjojen kuivunut ruhka,
joka eli — ennenkun kuoli!
En minä kuorista huoli!
Luontoa, elämätä huokua tahdon,
helmiä etsiä pohjalta vahdon!
Luonnossa, suloa mi helää,
elämäni halajan elää!
Luonto on nuortean elämän virta, luonnossa virisevi sointujen pirta kaunista kangasta luoden, iloa ja riemua suoden!
II.
Jos astuvi hetkeksi köyhään majaan tai vaikkapa pistäkse seppien pajaan, niin rinta, mi kirjaan kyltyy, taas uudesti elämään yltyy.
Jos hetkeksi ottavi varresta paljan,
niin tuntuu kuin olis raskaan taljan
pois heittänyt hartehilta,
ja voimasta kuohuu rinta.
Jos hetkisen lavertaa vaimojen kanssa
ja kuulevi iloja ja murheitansa,
niin hellästi heläjää mieli
ja lauluhun läikkyy kieli.