Vaan entä jos leikkivi parvessa lasten,
sinisilmien, raitisten valkohasten!
Oi, iloa sun sydämesi silloin!
Nukut ruusujen tuoksuun illoin!
III.
Kun kevähällä jättävi kaupungin ja kulkevi ympäri maata, ihan onnesta, riemusta hullautuu! Sitä ei edes kertoa saata — oma itse kun kokonaan unhottuu ja luonto vain mielehen heijastuu!
Ohi vaarojen vilkkuvat kirkkainnaan sinijärvet ja vihreät lehdot, ja vainiot tuoksuvat tuoreuttaan, ja tuutivat tuulien kehdot, ja kukkia, kukkia täynnä on maa, ja perhoset päivässä liihottaa.
Ja karjojen kellot ne kalkattaa, ja lintuset livertävät kilvan, ja vaaleat hattarat kaihottaa yli kirkkahan, siintävän ilman, ja loistava aurinko kirkastaa tien varrella talosen ikkunaa.
Joka hetkenä kulkija nähdä saa yhä uuden ja ihanan taulun, on suloa ja kauneutta täynnään maa ja helinätä soiton ja laulun. Elo on kuin lintusen vapaa ain — oli pitkin tai poikittain!
IV.
Mut silloin elämä on parhaallaan, kun niitylle heinään lähtee! On ihan kuin janon sais sammuttaa sulovetosella lirisevän lähteen, kun tuoresta heinää niittelee ja heinillä perhona liitelee, ja heleänä päivä paistaa, ja nurmi ja lehto loistaa!
Oi, ihanata heiniä huiskuttaa on rinnalla neitosen vilman, ja silmää iskien kuiskuttaa kera viehkeän sirkeäsilmän! Välin punasena poskuet hiilottaa, välin huivihin silmät hän piilottaa! Ja heleänä päivä paistaa, ja nurmi ja lehto loistaa!
Miten ilosena hilskaten, kilpaillen pere illalla saunahan saikaan! Oli löylyssä saunan lämpöisen koko karjamme yhteen aikaan! Mut hämärässä jälkeen iltasen pojat koputtavat aitan ovehen. On sulosen valonen suvinen yö, sydän leutona sykkien lyö.