Ja aitassa soidessa hyttysen on armasta vaipua uneen, ja neitojen vaipassa uinaillen jää maailma unhon lumeen. Mut olo niin suvisen sulonen on ja uni niin ilosen huoleton. On sulosen valonen suvinen yö, sydän leutona sykkien lyö.
KYNTÄJÄPOJAN LAULU.
Minä maatani kynnän.
Kivikumpujen kuohkea, möyheä maa
orasnousua vehmasta ennustaa
kevättenholla tuorehen tuoksun.
Hepo astuvi verkkahan vakoaan,
johon virittävi aurinko soitsullaan
soman kultarihmojen juoksun.
Kun kiteilee
ja säteilee
näin peltoni verhossa kultien,
oi ihanaa
ja juhlaisaa
on toivokas toimeni keväinen!
Niin maatani kynnän. Ja lähtösen tummahan kalvohon, joka peilinä vihreän lehdon on, luo aurinko loiston kumman. Koko maisema välkkyen väräjää. Käki kaihoten kukkua helkyttää käpylatvassa kuusikon tumman. Käen kaihontaan lurituksellaan satakielonen riemua soinnuttaa. Se valtaa mun, ihan innostun — mun lintuset laulelukilpaan saa.
Minä kynnän ja laulan. Ja hevoseni nuori ja eloinen, mun kiiltäväkarvani heloinen, vaon varrella astuskellen elokatsehin tutkivi maisemaa ja herkkiä korvia liikuttaa kevätkaikuja kuulostellen. Kun istuudun ja laulelun lepohetkenä nurmella viritän, hepo kuulostaa… jopa hirnahtaa… minä hevoseni riemuksi liritän…
Minä kynnän ja laulan. Niin viehkeän kaunonen mulla on maa, niin kiehtova, mieleni ettei saa, ei voi olla laulua ilman. Mä laulelen työssä, ja iltaisin — oi, silloin vasta mä laulankin kun luon' olen armahan Vilman. Hänen silmistään sadepäivän nään, näen pohjolan siintävän taivahan; ja vihreän maan, ja aallokkaan ja siintävän päilyvän lahdelman.
Mun täytyvi laulaa. Mun täytyvi laulaa aurastain, kotipellosta, nuoresta kaurastain, kotimaastani armahasta, kevätpäivästä, laulusta lintujen ja ilmeistä kultani silmien — jos niistä ei, mistäs vasta! Oi, enimmin ja hellimmin mä silloin lauluja laulaisin, kun varjoitta ja vapaana valo pääsisi kansani rintoihin!
TYÖT KAHDEN HÄN YKSIN SUORITTAA.
Näki neitonen herkkä ja hehkuinen punaposkisen nuorukaisen. Toi poikanen neidolle sormuksen ja lempensä paulahan sai sen. Ja lemmen hedelmänä syntyi laps, niin terve ja kukkea pellavahaps.
Mut miehessä puuta ei ollutkaan
sitä hedelmätä hoivaten kantaa.
Meni toisia tyttöjä narraamaan
hän ympäri maailman rantaa.
Nuor äiti nyt huokasi häpeissään —
mut eipähän yltynyt itkemään!